Häpeä / Uupumus / Kun kurkkua kuristaa ja ahdistaa

Kuvat: Elina Lappalainen

Rintaa puristaa.

Ohimolla tuntuu jyske samalla kun tuntuu että päätä puristetaan kasaan.

 

Kurkkua kuristaa.

Tekee pahaa ja ahdistaa.

 

Kyyneleet virtaa valtoimenaan.

 

Hävettää. Istun tietokoneen edessä ja koitan saada töitä tehtyä.  Lista on pitkä kuin nälkävuosi, mutta on pakko lähteä pois, kun en pysty hengittämään. Ja taas hävettää. Miljoona uutta mutkaa matkan varrella, jotka eivät johdu edes itsestä. Ja sitten taas ne jotka johtuvat. Kuinka vastata ihmisille ja selittää? Selittää ettei ole paha, ei laiska, ei saamaton, vaikka asiat ovat hoitamatta?

Olen kamppaillut uupumuksen kanssa. Välillä päivät ovat menneet sängyssä itkien – olen koittanut hoitaa työt sieltä käsin. Olen lähettänyt kaikki tulleet tilaukset, mutta muutamien kanssa on ollut ongelmia. On ollut painokonevikaa ja posti on hukannut paketteja. Ollaan kehitetty ohjelmistoa, yritetty maksaa lainaa ja laskuja – viedä asioita eteenpäin, jotta saataisiin toiminta pyörimään.

Näen ison kuvan, näen kuinka tästä syntyy mahtava globaali yhteisö ja tuhansia uratarinoita, jotka vievät eteenpäin niitä arvoja joiden vuoksi haluan taistella. Näen, että tästä tulee jotain ennennäkemätöntä ja mullistavaa. Kaadetaan vielä muureja ja muutetaan maailmaa inhimillisemmäksi.

Se on unelma, jonka vuoksi yrityksen perustin.

Joskus elämä vain ei mene niin suoraviivaisesti. Tai omalla kohdallani se ei mene niin ilmeisesti koskaan.

[Joku joskus koulutuksessa kertoi tarinan koirasta, joka juoksi taloa ympäri. Toiset ihmettelivät miksi koira juoksee, mutta he eivät nähneet jänistä jota koira jahtasi. Oleellista ei ehkä ole se onko jäniksen jahtaaminen kaikkien mielestä järkevää, vaan se mitä koira näki ja muut eivät. Hauskaa se jahtaaminenkin voi olla.]

Olen hakenut apua ja löytänyt ihania ihmisiä ympärille, niin yritystoimintaan liittyviä asiantuntijoita, kuin apua myös terveyteni osalta. Halusin kirjoittaa tämän tekstin jo aikoja sitten ja julkaista myös yrityksen puolella, mutta sanottiin ettei se ole viisasta. Yritys on enemmän kuin minä eikä sijoittajia tai yhteistyökumppaneiden saamista edesauta uupumustarinat ja negatiiviset fiilikset.

Ei varmasti autakaan.

Tiedän, mikä merkitys positiivisuudella ja omalla asenteella on – sillä miten asioista kertoo.

Ja yritys onkin paljon enemmän kuin minä.

Näen kumminkin yrityksemme olevan muutakin kuin vain y-tunnuksen numerosarja ja työpaikka. Tämä on jotain niin paljon inhimillisempää. Ehkä pidän tätä osittain puolison ja minun yhteisenä puuttuvana neljäntenä lapsena. Keskonen tosin tämäkin. Tarvitsee kasvaakseen tehohoitoa, lasikaapin suojaa, alan ammattilaisia, mutta ennen kaikkea rakkautta ja uskoa tulevaisuuteen. Kaikki meistä tarvitsee tukea ja apua, myös keskosen vanhemmat. Avoimuus ja rohkeus puhua ovat kulmakiviä, joiden kautta pääsee rakentamaan turvallista ja kestävää kasvu-alustaa.

Ei uupumuksesta puhumisen tarvitse olla negatiivista. Avoimuus on minusta pikemminkin positiivista. Se murtaa häpeää ja auttaa ottamaan askelia, joilla pääsee uupumuksen yli. Avoimuus on parhaimmillaan vertaistukea, ihmisiä auttamassa ja tsemppaamassa toisiaan eteen päin. Pilvilinnojen piirtämistä, pilvilinnoihin lentävien lentokoneiden rakentamista yhdessä.

Kyllä. Kamppailen uupumuksen kanssa ja on huonoja päiviä, mutta en luovuta. Olen kertonut uupumuksesta avoimesti yhteistyökumppaneilleni ja todennut saaneeni ihan mielettömän ihanat kumppanit. Ei ainoastaan taitavia vaan aidosti myös sydämellisiä ihmisiä. Suosittelen lämpimästi jokaiselle yhteistyötä Lilja Graphicsin Jessican, Mieli Designin Noran, Sokrun Outin sekä Taidemaalari Hanna-Maria Mainelakauden ja Johanna Laitalaisen kanssa.

Ja mikä parasta, he näkevät sen saman minkä minäkin näen. Sen kuinka tästä syntyy mahtava globaali yhteisö tuhansine upeine uratarinoineen, jotka vievät eteenpäin niitä asioita ja arvoja joiden vuoksi haluan taistella. Sähköposti pursuaa uusia yhteistyökyselyitä. Tarvitsisin vain aikaa ja energiaa. Yksi isompi yhteistyökuviokin on tulossa, joka mahdollistaisi sen, että saisin itse keskittyä lähes täysin ohjelmistopuoleen.

Ja mitäkö ne asiat ja arvot ovat?

Ne liittyvät vahvasti yhteisöllisyyteen, toisten yrittäjien auttamiseen, tekstiilialan digitalisaatioon, eettisyyteen, tekstiilihävikin vähentämiseen ja ekologisuuteen. Näistä lisää huomisessa blogitekstissä.

Voimia tulevaan viikkoon. Ystävällisin terveisin, Elina

Hävittäjälentäjähaaveista tekstiilialan yrittäjäksi

Kuvat: Tuuli Nikki Photography
Asusteet: Pipo Momelin valkoinen interlock, Tunika Momelin valkoinen Interlock, Takki äidin ullakolta vanha villakangastakki.

Missä ja milloin synnyit?

Olen syntynyt pienessä maalaispitäjässä keskellä kauniita peltomaisemia, kylässä joka kantoi lapsuuden sukunimeäni. Tuo kylä sijaitsee Keski-Pohjanmaalla Toholammilla. Tarkalleen ottaen synnyin toki Kokkolan keskussairaalassa, josta minut viikon iässä kannettiin vuoden -87 helmikuun hyisessä pakkasessa ja viimassa kotiini vuonna 1864 rakennettuun taloon, jossa asui kolme sukupolvea.

Minkä nimen sait ja miksi?

Äitini oli lapsesta asti tykännyt Elina-nimestä ja ensimmäisenä lapsena sain sitten tuon nimen kannettavaksi, en ole varmaan koskaan tullut edes kysyneeksi millainen keskustelu asiasta on vanhempieni kesken käyty. Sen kumminkin tiedän, että jos olisin ollut poikaoletettu, olisin saanut nimekseni Heikki. Lapsena ajatus Heikki-nimestä sai minut toisinaan jopa itkemään.

Millainen lapsi olit?

Olin jääräpäinen, kapinahenkinen – ihan pienestä pitäen. Jo taaperona olin tiukasti sitä mieltä ettei päälleni puetaan mitään röyhelöä, punaista, pinkkiä tai hametta. Muutoin sainkin melko vapaasti liikkua ja leikkiä millaisissa vaatteissa halusin, mutta juhlat olivat tuskaa. Ja niihin puettiin aina itkun kanssa ne röyhelöt ja hameet. Siitä se sitten lähti ja on pysynyt tähän päivään saakka, nimittäin kapinahenkeni vaatteiden sukupuolittamista kohtaan. Tästä voisin kirjoittaa joskus pidemmästikin.

Tykkäsin leikkiä traktoreilla, prätkähiirillä, turtleksilla, olla ennemmin isän traktorin kyydissä pellolla kuin auttaa äitiä kotitöissä. Ala- ja yläasteen olinkin teknisessä työssä tekstiilityön sijaan. Naapurin lapsen kanssa kyläilimme paljon, kesäsin leikeimme tv:n kokkiohjelmaa ja kukkakauppaa. Useimmiten meidän peltojen välillä sijaitsevan ojan luona, jos vanhemmat olivat sanoneet ettei voi kyläillä. Tuttavaperheen lasten kanssa juoksimme pitkin peltoja ja vanhoja aittoja leikkien supersankareita, me vanhimmat olimme hyviksiä, molempien perheiden keskimmäiset pahiksia ja kuopukset kulkivat supersankarioppilaina meidän mukana. Naapurin kaverin kautta sain isomman kaveriporukan, jotka olivat vuotta minua nuorempia. Ekaluokalla tutustuin uuteen kaveriin, jolla oli mustakynsi isovarpaassa tavatessamme ekan kerran. Hänen kanssaan mentiin läpi peruskoulu ja leikittiin heidän metsässä, josta löytyi aina välillä keijukaisten ja menninkäisten tuoheen kirjoittamia kirjeitä. Myöhemmin paljastui että ne olivat hänen isosiskojensa meille tekemä leikki.

Millaisia haaveita sinulla oli lapsena/nuorempana tulevaisuudelle? Mitä sinusta piti tulla?

Minulla on ollut lapsena muutamia eri ammattihaaveita, jotka ovat vuorotelleet keskenään. Halusin lääkäriksi, F1-kuskiksi, hävittäjälentäjäksi ja presidentiksi. Lääkärihaave alkoi tökkiä piikkikammoon, F1-kuski siihen, että pitäisi lapsesta asti harrastaa kallista mikroautoilua. Lentäjä haavettakin väritti alkuun muiden hokemat siitä, ettei naiset voi mennä armeijaan – eikä silloin vielä voineetkaan. Se haave kumminkin vei tieni lukioon ja sai minut hakemaan ilmavoimien erikoisjoukkoihin ja asepalvelukseen. Matikka oli vahvaa ja opettajan pyynnöstä hain myös yliopistoon opiskelemaan matikkaa, kun en muuta keksinyt. Ja armeijan jälkeen palasin yliopistolle ja suuntauduin tilasto- ja kauppatieteen pariin.
Mitä teet tällä hetkellä/ mitä olet tehnyt aiemmin?

Teen gradua VTT:llä tekstiilialan digitalisaatiosta, pyöritän meidän yritystä ja kahta liiketoimintaa, tätä tekstiilipuolta ja liiketoimintaa suoramyynnin parissa. Hain myös toissa vuonna ”Jälkirukkiin” eli sodanajanjohtajakoulutukseen, tulin valituksi ja aloitin lokakuussa opinnot Haminassa. Kurssi jatkuu heinäkuuhun ja sisältää niin lähi- kuin etäjaksoja. Olen kamppaillut myös uupumuksen kanssa, joten askel kerralla ja hitaasti edetty, mutta toivon mukaan syksyllä olisi monta hommaa tehtynä pois alta ja saisin täysillä keskittyä yritykseen ja perheeseen.

Sinulle tärkeimmät ihmiset?

Lapset ja puoliso. Näistä minä haaveilin eniten, enemmän kuin mistään urasta, maailman muuttamisesta, kodista, hyvästä palkasta tai matkustelusta. Kun 10 vuotta sitten näihin aikoihin löysin puolisoni, palaset loksahtivat paikoilleen ja molemmilla oli yhteinen haave perheestä. Ja siitä että lapset saisivat tulla piankin.

Vaikein asia jonka olet elämässä kohdannut?

Kesällä 2009 aloimme odottaa esikoistamme. Kaikki ei tosin mennyt oppikirjojen mukaan vaan pikemminkin kuin jossain pelottavassa sairaaladraamasarjassa. Sain yllättäen raskausviikolla 25 raskausmyrkytyksen pahimman muodon eklampsian ja aloin kouristaa. Samalla vauvan sydänäänet romahtivat. Olimme edellisenä päivänä tulleet osastolle minulle puhjenneen raskaushepatoosin takia, joten saimme apua nopeasti ja meidät kiidätettiin juoksujalkaa hätäsektioon. Raskaudenkeskeytys on tuossa kohti ainoa vaihtoehto pelastaa äiti ja lapsi. Paljon on mutkia matkaan mahtunut, mutta saimme pitää esikoisen ja neljän varhaisen keskenmenon jälkeen saimme vielä kaksi täysaikaista elävää lasta. Pikkukeskosuus ja sekundäärinen lapsettomuus/keskenmenot ovat kyllä olleet oman elämäni vaikein asia.

Mistä nautit?

Nautin perheen kanssa vietetystä ajasta. Toivon ja tehdään töitä sen eteen, että asiat järjestyisivät ja pystyisimme jatkossakin olemaan läsnä lasten arjessa, tekemään yhdessä asioita, arkisia ja vähemmän arkisia. Voisimme nähdä maailmaa, käydä ratsastamassa, elokuvissa, uimassa, laittaa yhdessä hyvää ruokaa, pelata lautapelejä koko perheen kanssa.

Millaisia haaveita ja unelmia sinulla on tulevaisuudelle?

Haluan perheelle oman kodin, jossa on kaksi vessaa, kunnon työtilat yritykselle, oma piha, jonne laittaa kasvimaa, paljon marjapensaita, mansikoita, perunoita. Haluan nostaa palkkaa, jotta saamme laskut maksettua eikä tarvitse joka kerta ahdistua kun lasku tipahtaa postiluukusta. Haluan aikaa perheelle. Ja haluan muuttaa maailmaa. Minulla on aina ollut palo vaikuttaa asioihin ja muuttaa maailmaa pala palalta paremmaksi paikaksi. Ja se on syy miksi ryhdyin myös yrittäjäksi. Mahdollisuus auttaa muita ihmisi’ ja ympäristöä, jotta omilla lapsilla ja tulevilla sukupolvillakin on hyvä elää ja olla tällä pallolla.

 

Mukavaa viikonloppua toivottaen

Elina Lappalainen

Ps. Mikäli haluat lukea meidän perheen arjesta enemmänkin, voit klikkailla itsesi blogiini ”Matkalla”. Siellä muutakin tekstiä kuin näitä Momelin juttuja. Tosin Elastaanittomuusblogihaasteesta on tulossa myös yksi blogiteksti nyt viikonlopun aikana.

Kuvat: Tuuli Nikki Photography
Asusteet: Pipo Momelin valkoinen interlock, Tunika Momelin valkoinen Interlock, Takki äidin ullakolta vanha villakangastakki.